Erik Ahlman (1935 - 1948)
Toinen filosofi kasvatustieteen professorina
"Se tragiikka on onnellisimmankin elämässä, ettei hän ole eikä voi olla sitä, mitä hän myös tahtoisi olla sen lisäksi, mitä hän on. ”
Erik Gustaf Ahlman opiskeli mm. klassisia kieliä, Kreikan ja Rooman kirjallisuutta, teoreettista filosofiaa sekä suomen kieltä ja kirjallisuutta. Hän valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1913 ja lisensiaatiksi 1916. Samana vuonna hän esitti väitöskirjansa "Das lateinische Präfix com- in Verbalzusammensetzungen" ja sai filosofian tohtorin arvon. Akateemisen uransa hän aloitti klassisten kielten tutkijana ja opettajana ja siirtyi myöhemmin filosofian pariin.
Valmistuttuaan filosofian tohtoriksi 1919 Ahlman toimi latinan kielen lehtorina vuosina 1922-1927 ensin omassa koulussaan Turussa ja sitten Viipurissa. Helsingin yliopistossa hän oli filosofian dosenttina vuodet 1926–1930. Vuodesta 1929 Ahlman hoiti klassillisen filologian apulaisen tehtävää aluksi vt:na ja vuodesta 1931 alkaen vakinaisena.
Turussa hän kilpaili Eino Kailan avoimeksi jättämästä filosofian professuurista, mutta paikan sai hänen koulu- ja opiskelutoveinsa J.E. Salomaa.
Seuraavat neljä vuotta (1931-35) Ahlman toimi Helsingin yliopiston klassisten kielten apulaisprofessorina, kunnes hänet valittiin Jyväskylän kasvatusopillisen korkeakoulun filosofian ja teoreettisen kasvatusopin professoriksi vuonna 1935 (Kisan hävisi mm. Karl Bruhn). Tässä tehtävässä hän toimi vuoteen 1948 saakka. Sen rinnalla hän oli Kaarle Oksalan jälkeen korkeakoulun rehtori vuodet 1940-1948.
Ehkä kasvatustieteen professuuri ei ollut ihan Ahlmanin juttu. Hän ei julkaissut yhtään erillisteosta kasvatusfilosofiasta - ei ennen valintaansa eikä sen jälkeen. Toki hän kirjoitti erityisesti Kasvatus ja koulu- aikakauskirjaan artikkeleita, joissa avattiin ennen muuta kulttuuriteoriasta käsin eräitä kasvatuksen käsitteitä kuten kasvatuksen päämäärä.
Arvostettuna tiedemiehenä hän oli tärkeä hahmo nuorelle korkeakoululle, joka joutui 1930-luvulla taistelemaan olemassaolostaan. Hänen aikanaan kasvatusopillinen korkeakoulu sai oikeuden hyväksyä kasvatustieteiden kandidaatin ja tohtorin tutkintoja. Kasvatus ja koulu- aikakauskirjan toimitukseen Ahlman kuului neljännesvuosisadan (1928-1952). Päätoimittajana hän oli vuodet 1945-48.
Vuonna 1948 hän sai palata filosofian pariin ja Helsinkiin, kun hänet valittiin Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian professoriksi. Siirtyminen tapahtui sikäli onnettomaan aikaan, että uusi professori joutui hoitamaan oman virkansa ohella sekä Eino Kailan jättämän teoreettisen filosofian professuurin että G.H. von Wrightin ruotsinkielisen filosofian professuurin tehtävät tämän siirtyttyä Cambridgeen. Työkuorma heikensi Ahlmanin terveyttä kohtalokkaasti.
Ahlmanin kasvatusta koskevia käsityksiä
KASVATUSOPPI
Ahlmanin mukaan kasvatusopin tulee olla tieteenalana autonominen. Kasvatuksen päämäärää ei voida johtaa etiikasta, kasvatusopin on se itse etsittävä. Etiikka esittää ihanteensa ja päämääränsä kokonaan riippumatta siitä, ovatko ne saavutettavissa. Kasvatusopin on otettava huomioon, missä määrin sen päämäärä voidaan toteuttaa.
KASVATUS
Kasvatuksen käsitettä Ahlman piti problemaattisena, koska se on arvoväritteinen. Sitä on vaikeaa rajata. Hänelle kasvatus oli henkistä tapahtumista, jossa molempien sekä kasvattajan että kasvatettavan on oltava aktiivisia. Molempien on pyrittävä tietoisesti ja tahallisesti saamaan aikaan pysyvää muutosta ihmisen tahdossa asetettua päämäärää kohti.
ARVOT
Kasvattajalla on oltava selvänä mielessään, mihin hän pyrkii, kuin kuvanveistäjällä. Kasvattajalla on oltava selkeä arvojen pyramidi, jossa korkeimpana ovat vain vakaumukseen pohjautuvat arvot, joita ei voi teorioilla perustella. Tämä arvojen järjestelmä on luotava, koska ei ole objektiivista arvojen järjestelmää; arvot määräytyvät yksinomaan sen mukaan, mitä yksilö pitää arvokkaana (vrt. sofistit).
Ahlman esitti tunnetun arvojen luokituksen:
KASVATUKSEN PÄÄMÄÄRÄ
Ahlmanin omassa ajattelussa kasvatusihanteessa tärkeitä olivat totuudellisuus ja oikeamielisyys. Totuudellisuus tarkoitti tahtoa totuuteen. Kasvatuksen tuli nimenomaan vaikuttaa tahtoon. Vain moraalin avulla voidaan päästä oikeudenmukaisuuteen, joka on edellytyksenä paremman maailman syntymiselle.
Ahlman oli ehkä ensimmäinen kasvatustieteen professorimme, joka kritisoi kristinuskoa. Länsimaisen kulttuurin perusongelmana hän piti kristinuskon eettisen auktoriteetin rapautumista. Ihmisille ei pitäisi asettaa siveellisiä normeja, joita he eivät voi saavuttaa. Kristinuskon eettinen rapautuminen on johtanut ihmiskunnan moraaliseen tyhjiöön. Tämä tyhjiö on otollinen astinlauta räikeälle itsekkyydelle, nautinnon tavoittelulle ja kaikenlaiselle arvofanaattisuudelle. Ratkaisuksi Ahlman esitti arvokysymyksiä pohtivan metafysiikan nostamista perinteistä uskontoa korvaavaksi kulttuurialaksi tieteen rinnalle. Hän piti myös mahdollisena, että syntyy kokonaan uusi uskonto.
Arvostettuna tiedemiehenä hän oli tärkeä hahmo nuorelle korkeakoululle, joka joutui 1930-luvulla taistelemaan olemassaolostaan. Hänen aikanaan kasvatusopillinen korkeakoulu sai oikeuden hyväksyä kasvatustieteiden kandidaatin ja tohtorin tutkintoja. Kasvatus ja koulu- aikakauskirjan toimitukseen Ahlman kuului neljännesvuosisadan (1928-1952). Päätoimittajana hän oli vuodet 1945-48.
Vuonna 1948 hän sai palata filosofian pariin ja Helsinkiin, kun hänet valittiin Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian professoriksi. Siirtyminen tapahtui sikäli onnettomaan aikaan, että uusi professori joutui hoitamaan oman virkansa ohella sekä Eino Kailan jättämän teoreettisen filosofian professuurin että G.H. von Wrightin ruotsinkielisen filosofian professuurin tehtävät tämän siirtyttyä Cambridgeen. Työkuorma heikensi Ahlmanin terveyttä kohtalokkaasti.
Ahlmanin kasvatusta koskevia käsityksiä
KASVATUSOPPI
Ahlmanin mukaan kasvatusopin tulee olla tieteenalana autonominen. Kasvatuksen päämäärää ei voida johtaa etiikasta, kasvatusopin on se itse etsittävä. Etiikka esittää ihanteensa ja päämääränsä kokonaan riippumatta siitä, ovatko ne saavutettavissa. Kasvatusopin on otettava huomioon, missä määrin sen päämäärä voidaan toteuttaa.
KASVATUS
Kasvatuksen käsitettä Ahlman piti problemaattisena, koska se on arvoväritteinen. Sitä on vaikeaa rajata. Hänelle kasvatus oli henkistä tapahtumista, jossa molempien sekä kasvattajan että kasvatettavan on oltava aktiivisia. Molempien on pyrittävä tietoisesti ja tahallisesti saamaan aikaan pysyvää muutosta ihmisen tahdossa asetettua päämäärää kohti.
Ahlman erotti kasvatuksen osa-alueiksi sen edellytykset, menetelmät ja päämäärät. Kasvatuksen edellytykset olivat kasvatettavien psyykkisiä ja fyysisiä ominaisuuksia sekä heidän elinympäristönsä yhteiskunnallisia ja kulttuurisia tekijöitä. Tässä Ahlman sitoo yhteen Snellmanin ja uudemman psykologian näkemyksiä.
Menetelmät riippuvat kasvatuksen päämääristä, jotka vaihtelevat yhteisöstä ja yksilöstä riippuen.
Kasvatuksellä on sekä sekä yksilölinen että kollektiivinen päämäärää. Tärkein päämäärä on individualistinen: yksilön varsinaisen minän arvojen todentaminen. Ei ole objektiivisia arvoja.
ARVOT
Kasvattajalla on oltava selvänä mielessään, mihin hän pyrkii, kuin kuvanveistäjällä. Kasvattajalla on oltava selkeä arvojen pyramidi, jossa korkeimpana ovat vain vakaumukseen pohjautuvat arvot, joita ei voi teorioilla perustella. Tämä arvojen järjestelmä on luotava, koska ei ole objektiivista arvojen järjestelmää; arvot määräytyvät yksinomaan sen mukaan, mitä yksilö pitää arvokkaana (vrt. sofistit).
Ahlman esitti tunnetun arvojen luokituksen:
- Hedonistiset arvot (nautinto- eli mieluisuusarvot, joihin kuuluvat: onni, mielihyvä, ilo, nautinto ja aistillisuus. Hedonistiset arvot ovat alkeellisin mielihyvän laji.
- Vitaaliset arvot (elämä, terveys, tahto ja kuntoisuus),
- Esteettiset arvot (kauneus, ylevyys, suloisuus ja taide),
- Teoreettiset arvot (totuus, tieto, oppi, koulutus, viisaus ja tiede),
- Uskonnolliset arvot (usko, toivo, pyhyys ja laupeus),
- Sosiaaliset arvot (altruismi, ystävyys, rakkaus, uskollisuus, vapaus, veljeys, kunnia, isänmaallisuus ja turvallisuus. Sosiaalisesti arvokasta syntyy edistämällä toisen etua; sellaista, mikä toiselle on arvokasta).
- Mahtiarvot: (voima, valta, sota, rikkaus, raha, voitto), Oikeusarvot: oikeudenmukaisuus, ihmisoikeudet, tasa-arvo ja laillisuus ja Eettiset arvot (hyvyys ja moraalinen oikeus).
KASVATUKSEN PÄÄMÄÄRÄ
Ahlmanin omassa ajattelussa kasvatusihanteessa tärkeitä olivat totuudellisuus ja oikeamielisyys. Totuudellisuus tarkoitti tahtoa totuuteen. Kasvatuksen tuli nimenomaan vaikuttaa tahtoon. Vain moraalin avulla voidaan päästä oikeudenmukaisuuteen, joka on edellytyksenä paremman maailman syntymiselle.
Ahlman oli ehkä ensimmäinen kasvatustieteen professorimme, joka kritisoi kristinuskoa. Länsimaisen kulttuurin perusongelmana hän piti kristinuskon eettisen auktoriteetin rapautumista. Ihmisille ei pitäisi asettaa siveellisiä normeja, joita he eivät voi saavuttaa. Kristinuskon eettinen rapautuminen on johtanut ihmiskunnan moraaliseen tyhjiöön. Tämä tyhjiö on otollinen astinlauta räikeälle itsekkyydelle, nautinnon tavoittelulle ja kaikenlaiselle arvofanaattisuudelle. Ratkaisuksi Ahlman esitti arvokysymyksiä pohtivan metafysiikan nostamista perinteistä uskontoa korvaavaksi kulttuurialaksi tieteen rinnalle. Hän piti myös mahdollisena, että syntyy kokonaan uusi uskonto.
Erik Ahlman pähkinänkuoressa
Erik Gustaf Ahlman oli suomalainen opettaja, filosofi ja kielitieteilijä, professori ja korkeakoulun rehtori.
Erik Ahlman syntyi vuonna 1892 Turussa. Isä oli rehtori ja pastori. Ylioppilaaksi hän pääsi vuonna 1910 Turun suomalaisesta klassisesta lyseosta. Hän kirjoittautui Helsingin yliopistoon ja valmistui kielitieteilijäksi ja filosofiksi. Hän ehti toimia professorina yhteensä 17 vuotta.
Ahmania on pidetty kulttuurifilosofian, fenomenologisen arvotutkimuksen ja hermeneuttis-fenomenologisen ihmistutkimuksen suomalaisena edelläkävijänä.
Kulttuuri kiinnosti Ahlamania. Kulttuurin hän nimesi arvoperustaiseksi yhteenliittymäksi. "Kulttuuri on järjestelmä ihmisten tietoisesti aikaansaamia, yhteiskunnassa syntyneitä ja sukupolvelta toiselle siirtyviä, yhä lisääntyviä arvomaisia muodosteita ja olotiloja." Kulttuuri on pohjaltaan henkistä, koska se on arvojen ilmennystä. Vaikka kullakin yksilöllä on oma arvojen järjestelmänsä, niin jokaisessa kulttuurissa on myös yleisesti hyväksytty käsitys siitä, mihin järjestykseen arvot on asetettava. Tämä arvojärjestys - kulttuurin eetos - muodostaa kulttuurin olemuksen. Eetos ilmenee kulttuurin eri osa-alueilla taiteessa, tieteessä, tekniikassa, vapaa-ajanharrastuksissa ja mm. yhteiskunta- ja valtioelämässä. Teoriaa kulttuurin arvoperustasta täydensi oppi välineistä, joilla arvoja toteutetaan. Välineet voivat olla teknisiä, kommunikatiivisia ja ajatusvälineitä. Viimeiseen ryhmään kuuluvat käsitteet sekä tieteelliset teoriat.
Ahlman suomensi Egon Friedellin kolmiosaisen Uuden ajan kulttuurihistorian, jonka WSOY julkaisi vuosina 1930−1933.
Tärkeä tutkimuskohde oli myös arvot. Niitä hän lähestyi fenomenologisella otteella. Ahlmanin mukaan jokaisen yksilön tahto kannattaa juuri hänelle ominaisia arvoja, jotka hänen on paljastettava vieraiden vaikutteiden alta ja asetettava toimintansa eettiseksi ohjenuoraksi. Kuinka ihminen löytää omat arvonsa? Ihminen näkee itsensä, mutta itsehavaintoihin liittyy myös harhoja. Tässä yhteydessä Ahlman viittaa Freudin psykoanalyysiin. Ahlman uskoi, että yksilölla on siis arvoja, jotka ovat transsendentin tahdon mukaisia. Niihin liittyy välitön intuitiivinen varmuus, emotionaalinen evidenssi. Tämä evidenssi voi kuitenkin olla itsepetoksellista esim. yksilön tietoisuudentilasta johtuvia. Intuitioon ei siis voi luottaa, ja niiinpä usko arvojen pätevyyteen on lopulta omaksuttava eksistentialistiseen tapaan.
Ahlman esitti myös teorian “kollektiivipersoonallisuuksista”, yhteisiä arvoja kannattavien ihmisten yhteenliittymistä, joita voivat olla esimerkiksi uskonnolliset ja aatteelliset ryhmät tai kansakunnat.
Ihmistä hän lähestyi hermeneuttis-fenomenologisella otteella. "Ihmisen probleemi"-teos ilmestyi vasta postuumisti vuonna 1953 Eino ja Sven Krohnin viimeistelemänä. Ahlmanin mukaan ihmisessä on eri tasoja: hän erotti ihmisen biologisesta rakenteesta hengen tason. Henki oli ihmisessä vaikuttava, yliaistillinen olemusydin. Henki oli varsinaisen minän toimintaa, joka vapauttaa ihmisen luonnollisen minän itsekeskeisestä suhtautumistavasta maailmaan. Hengen toimintaa ilmentävät ihmisen itsetajuisuus, häpeä ja muut korkeammat tunteet, kuten kutsumustietoisuus. Henkenä ihmisen on mahdollista nousta luonnon yläpuolelle. Ihminen voi olla enemmän tai vähemmän ihminen.
Ahlman oli henkitieteilijä. Hän ei pitänyt filosofiaa tieteenä, joka tyydyttää tiedon nälkää vaan ihmisen metafyysistä tarvetta. Filosofian oli kuitenkin oltava sopusoinnussa "oikean" tieteen kanssa. Ahlmanin ajattelussa on yhtymäkohtia mm. Rudolf Steinerin antropologiaan (Ahlman on myös kirjoittanut Steinerista). Metafyysinen maailma kiinnosti molempia. Ahlmanin mukaan transendenttisen maailman olemassaoloa ei voida todeta objektiivisesti. Järjelle sitä ei ole olemassa; ainoa objektiivisesti siitä todettava seikka on, että ihmisessa on transendenttinen tunne.
Hän jakoi maailman (1) ilmenevään todellisuuteen ja (2) metafyysiseen olioon-sinänsä, jonka Ahlman otaksui olevan tahtoa. Tämä transsendentti tahto pyrkii kahteen päämäärään: itsesäilytykseen ja itseilmaisuun. .Jokaisen yksilöllä on tahto, ja se sisältää latenttina koko transsendentin tahdon. Yksilön tahdossa voi toteutua vain rajallinen joukko tahtotendenssejä: ne, jotka ovat eniten yksilön tahdon perusolemuksen mukaisia ja joiden toteutumista ympäristön mahdollisuudet suosivat.
Olemuksellisten arvojen toteuttaminen on myös Ahlmanin etiikan lähtökohta.
Kulttuuri kiinnosti Ahlamania. Kulttuurin hän nimesi arvoperustaiseksi yhteenliittymäksi. "Kulttuuri on järjestelmä ihmisten tietoisesti aikaansaamia, yhteiskunnassa syntyneitä ja sukupolvelta toiselle siirtyviä, yhä lisääntyviä arvomaisia muodosteita ja olotiloja." Kulttuuri on pohjaltaan henkistä, koska se on arvojen ilmennystä. Vaikka kullakin yksilöllä on oma arvojen järjestelmänsä, niin jokaisessa kulttuurissa on myös yleisesti hyväksytty käsitys siitä, mihin järjestykseen arvot on asetettava. Tämä arvojärjestys - kulttuurin eetos - muodostaa kulttuurin olemuksen. Eetos ilmenee kulttuurin eri osa-alueilla taiteessa, tieteessä, tekniikassa, vapaa-ajanharrastuksissa ja mm. yhteiskunta- ja valtioelämässä. Teoriaa kulttuurin arvoperustasta täydensi oppi välineistä, joilla arvoja toteutetaan. Välineet voivat olla teknisiä, kommunikatiivisia ja ajatusvälineitä. Viimeiseen ryhmään kuuluvat käsitteet sekä tieteelliset teoriat.
Ahlman suomensi Egon Friedellin kolmiosaisen Uuden ajan kulttuurihistorian, jonka WSOY julkaisi vuosina 1930−1933.
Tärkeä tutkimuskohde oli myös arvot. Niitä hän lähestyi fenomenologisella otteella. Ahlmanin mukaan jokaisen yksilön tahto kannattaa juuri hänelle ominaisia arvoja, jotka hänen on paljastettava vieraiden vaikutteiden alta ja asetettava toimintansa eettiseksi ohjenuoraksi. Kuinka ihminen löytää omat arvonsa? Ihminen näkee itsensä, mutta itsehavaintoihin liittyy myös harhoja. Tässä yhteydessä Ahlman viittaa Freudin psykoanalyysiin. Ahlman uskoi, että yksilölla on siis arvoja, jotka ovat transsendentin tahdon mukaisia. Niihin liittyy välitön intuitiivinen varmuus, emotionaalinen evidenssi. Tämä evidenssi voi kuitenkin olla itsepetoksellista esim. yksilön tietoisuudentilasta johtuvia. Intuitioon ei siis voi luottaa, ja niiinpä usko arvojen pätevyyteen on lopulta omaksuttava eksistentialistiseen tapaan.
Ahlman esitti myös teorian “kollektiivipersoonallisuuksista”, yhteisiä arvoja kannattavien ihmisten yhteenliittymistä, joita voivat olla esimerkiksi uskonnolliset ja aatteelliset ryhmät tai kansakunnat.
Ihmistä hän lähestyi hermeneuttis-fenomenologisella otteella. "Ihmisen probleemi"-teos ilmestyi vasta postuumisti vuonna 1953 Eino ja Sven Krohnin viimeistelemänä. Ahlmanin mukaan ihmisessä on eri tasoja: hän erotti ihmisen biologisesta rakenteesta hengen tason. Henki oli ihmisessä vaikuttava, yliaistillinen olemusydin. Henki oli varsinaisen minän toimintaa, joka vapauttaa ihmisen luonnollisen minän itsekeskeisestä suhtautumistavasta maailmaan. Hengen toimintaa ilmentävät ihmisen itsetajuisuus, häpeä ja muut korkeammat tunteet, kuten kutsumustietoisuus. Henkenä ihmisen on mahdollista nousta luonnon yläpuolelle. Ihminen voi olla enemmän tai vähemmän ihminen.
Ahlman oli henkitieteilijä. Hän ei pitänyt filosofiaa tieteenä, joka tyydyttää tiedon nälkää vaan ihmisen metafyysistä tarvetta. Filosofian oli kuitenkin oltava sopusoinnussa "oikean" tieteen kanssa. Ahlmanin ajattelussa on yhtymäkohtia mm. Rudolf Steinerin antropologiaan (Ahlman on myös kirjoittanut Steinerista). Metafyysinen maailma kiinnosti molempia. Ahlmanin mukaan transendenttisen maailman olemassaoloa ei voida todeta objektiivisesti. Järjelle sitä ei ole olemassa; ainoa objektiivisesti siitä todettava seikka on, että ihmisessa on transendenttinen tunne.
Hän jakoi maailman (1) ilmenevään todellisuuteen ja (2) metafyysiseen olioon-sinänsä, jonka Ahlman otaksui olevan tahtoa. Tämä transsendentti tahto pyrkii kahteen päämäärään: itsesäilytykseen ja itseilmaisuun. .Jokaisen yksilöllä on tahto, ja se sisältää latenttina koko transsendentin tahdon. Yksilön tahdossa voi toteutua vain rajallinen joukko tahtotendenssejä: ne, jotka ovat eniten yksilön tahdon perusolemuksen mukaisia ja joiden toteutumista ympäristön mahdollisuudet suosivat.
Olemuksellisten arvojen toteuttaminen on myös Ahlmanin etiikan lähtökohta.
Erik Ahlman kuoli vuonna 1952 Helsingissä 60 vuoden iässä lyhyen sairauden jälkeen vuonna. Avioliiton hän oli solminut vuonna 1922. Ahlmanin tytär oli Turun yliopiston psykologian professori Kirsti Lagerspetz (1932–2001). Suvun filosofista perinnettä jatkavat nyt lapsenlapset.
Metsämäen kartanossa varttunutta Ahlman pidetään yhtenä Suomen historian kaikkien aikojen merkittävimmistä kulttuurifilosofeista ja ajattelijoista. Ahlmanin merkittävimpiä teoksiaan olivat "Arvojen ja välineiden maailma- – eettis-idealistinen maailmantarkastelukoe" (1920), "Kulttuurin perustekijöitä" (1939) ja postuumina julkaistu keskeneräinen "Ihmisen probleemi" (1953).
Ihmisenä Ahlman oli “kultivoitu persoonallisuus, omalaatuinen ja aito, tinkimätön luonne, joka uskollisesti noudatti omaa myötäsyntyistä elämänlinjaansa”. Hän ei hyökännyt poleemisesti muita ajattelijoita vastaan. Luennoitsijana hän oli "henkisesti ylevänä" poikkeuksellisen vaikuttava hahmo.
LÄHTEITÄ JA LINKKEJÄ
- Päivänsalo, P. (1986). Suomalaisen kasvatuksentutkimuksen henkilöhahmoja 1. Jyväskylän yliopiston kasvatustieteen laitoksen Tutkimuksia B 7.
- http://fi.wikipedia.org/wiki/Erik_Ahlman
- http://filosofia.fi/node/2352/
- http://filosofia.fi/suomalainen_filosofia/galleria/1095
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti