Kirjoja

Kirjoja

sunnuntaina, syyskuuta 04, 2016

Pitäisikö koulussa viihtyä? Toinen osa

Ruin, W. (1905). Onnellisuus ja kasvatus.
Tieteen työmailta 8. Helsinki: Otava.
ALOITIN eilen kouluviihtyvyyttä koskeva pohdintasarjan, jossa  perehdyn  teemaan. Tuossa ensimmäisessä osassa pyörittelin viihtyvyyssanaa ja lopulta haastoin sen. Tässä linkki  lastuun. 

Tänään on vuorossa osa 2, jossa tarkastelen kouluviihtyvyttä koulukasvatuksen päämääränä tai periaatteena. Sukellan aiheeseen yli 111vuotta vanhan Waldemar Ruinin teoksen avulla. Pahoittelen, että lastusta tuli näin pitkä.

Hieman vauhtia

YKKÖSOSASSA tarjosin kouluviihtyvyys-sanan tilalle kouluhyvinvointia ja perustelin sitä väärillä mielikuvilla, joita viihtyvyys kantaa. Ruinin nyt esiteltävässä teoksessa käytetään sekä viihtyvyyttä että hyvinvointia, mutta ennen muuta  onnellisuutta (joka liittyy tietysti molempiin).

Vuonna 1905 Ruin julkaisi 60-sivuisen kirjasen"Onnellisuus  ja kasvatus". Hän pohtii, kuinka eri aikakausina on nimenomaan lapsen onnellisuuden tavoite otettu huomioon.  Pähkinänkuoressa näin:

Antiikin aika 

Onnellisuuden kysymys oli  keskiössä klassisella muinaisajalla, jolloin viisaat olivat yksimielisiä: on aivan ihmisluonnon mukaista suunnata pyrkimyksensä onnellisuutta, koettaa saavuttaa mahdollisimman suuri määrä hyvänolontunnetta elämänsä kuluessa. Oli vain  punnittava, mikä onni on oikeaa laatua, suurin ja pysyväisin.

Periaatteellista pyrkimystä  onnellisuuteen kutsuttiin eudamoimismiksi.  Ajateltiin, että onnellisuus on riippuvainen hyveistä. Erityisesti stoalaiset korostivat hyveen täyttä ja yksinomaista riittävyyttä. Muita onnenantimia (esim. terveys) he pitivät  aivan yhdentekevinä.

Antiikin Kreikan kasvatus otti lapsenomaisuuden huomioon. Siihen kuului kisailuja, voimistelua, laulua, soittoa, tanssia, näytelmiä...

Kristinuskon nousu (keskiaika)

Jo Roomassa tilanne oli toisin. Koululaitos alkoi yleistyä. Kasvatuspäämääräksi  nousi Ruinin mukaan luonnoton, yksivakaa miehuus. Laulu ja tanssi häviävät. Voimistelu muuttui sotaharjoituksiksi. Runous oppineeksi filologiaksi.

Kristinuskon aikakaudella  suunta syveni. Ihanteeksi tuotiin ankara velvollisuuden täyttäminen. Itsensäuhraaminen kohosi korkeimmaksi ansiotyöksi.

Lapsuutta ei tunnettu. Lapsuus oli lohduton välitila ennen aikuisuutta.  Se  oltiin valmis uhraamaan. Lapsen voimat väsytettiin vanhemmuuuden ihanteella väkipakolla ja yhdellä kertaa.

Lapsi oli pelkkää epätäydellisyyttä. Lapselle oletettiin  rajaton kyky ottaa vastaan, täyttyä  toisten täydellisyydestä. Kun tämä kyky ei toiminut, vika oli lapsessa.  Lapsi oli syntinen. Hänessä oli itsepintainen ihmisluonto. Sitä vastaan tartuttiin kaikenlaisiin ankariin kurituskeinoihin, joihin kuuluivat  tylyys, uhkaukset, rangaistukset.

Muodostui yksipuolinen, älyperäinen koulutyyppi, jota vastaan nuoriso on aina kapinoinut, jollei muutoin niin ainakin näyttämällä haluttomuuttaan ja vastahakoisuuttaan.  Nuoriso olisi halunnut  päästä omintakeiseen toimintaan ja vapaaseen voimainkehittämiseen. Heillä on avoimet aistit. Heidät olisi pitänyt  asettaa keskelle  elämääuhkuvaa maailmaa.

Luonnoton koulu

Koulut olivat  kuitenkin täynnä luonnottomuutta. Latinaisuus oli korkeamman sivistyksen välttämätön ja yksinoikeutettu tunnusmerkki. Tiedot ammennettiin muinaisajan kirjailijoilta.  Tiedontie oli vieraan kielen sulkema. Kielioppi oli tiedonaarteille vievän veräjän vartijana. Aarteet oli suljettuina kirjoihin, yhä vain kirjoihin. Luonto  oli ainoa avaamaton kirja. Omille havainnoille ei ollut mitään käyttöä. Vapaalle toiminnalle ei ollut sijaa. Joka askeleella oli auktoriteetteja ja perinnäistä sanarojua ja abstraktia oppia.

Kouluissa harjoitettiin luonnotonta, onnellisuutta tuhoavaa tiranniutta. Keskiajan kasvatusoppi näki jokaisessa lukutielle lähtevässä pojassa tulevan papin, eikä muuta. Vitsasta tuli koulumestaruuden symboli. Lapsuus runneltiin tajuamatta siinä itsessään versoavia voimia ja sen ihanaa omaa täydellisyyttä.  Naivisti uskottiin, että näin runnellusta lapsuudesta voi kohota sopusuhtaisesti kehittynyt täysikasvuinen aikuinen.  Tuon ajan kasvatuopissa ei välitetty lapsen onnesta.

Uusi aika: 6 tärkeää askelta

Uuden  ajan realismi ja empirismi sytyttivät ihmisissä rakkauden luontoon, ne teroittivat katsetta vaarinottamaan elävää todellisuutta ja  opettivat kunnioittamaan lasta.  Kallein hedelmä oli uudenaikainen tiede. Sen mukana  virtasi valoa ja ilmaa oppisaleihin. Mutta ne eivät vielä muuttaneet suhtautumista lapsen onnellisuuteen. Ne edistivät  inhimillistä kulttuuria, mutteivat saaneet suuria muutoksia aikaan. Ne eivät luopunut auktoriteettiuskosta eikä kirjatiestä. Ne eivt  hylänneet  kieliopillista valtatietä.

(1) Rousseau

Uudella ajalla merkittävä askel lapsen onnellisuuden ymmärtämisessä on J.-J. Rousseau. Juuri hän otti ensimmäisenä esiin lapsen oikeuden  onnellisuuteen ja kritisoi vanhaa koulua, joka ei tuntenut lasta.  Lapsi tuli nähdä lapsena eikä tulevan ammatin harjoittajana.

Rousseau keksi lapsen. Tämä lapsen keksiminen aiheutti kopernikaanisen vallankumouksen pedagogiikassa. Emilessä tehdään kasvatusopillinen urotyö: jyrkkä irroittautuminen kirjoista ja auktoriteeteista. Lapsi asetetaan omille jaloilleen ja saatetaan  kaiken elävän tiedon luonnollisille lähteille. Kasvattajan pakko häviää.  Raaka kasvatus, joka  uhraa nykyisyyden epävarman tulevaisuuden vuoksi, loppuu. ”Ilon ikäkausi kuluu loppuun itkussa, rangaistuksissa, uhkauksissa ja orjuudessa… Ihmiset!  Rakastakaa lapsuutta. Suosikaa sen leikkejä ja huveja sen herttaisia  viettejä.”

Mutta Ruin näkee  tässä myös vaikeuden:  onko ajateltavissa, että lapsi aivan vapaaehtoisesti pyrkisi eteenpäin? Jokin yllyke tarvitaan? Jotain joka selittää, miksi lapsi ei mieluummin tahdo pysyä toimettomassa rauhassa, kun kasvattajalta tuleva pakko loppuu?

Rousseau motivoi Emileä oppimaan vetoamalla etuun. Hän asettaa  hyödyn näkökohdan tärkeimmäksi.  Ei tule oppia mitään, mistä ei ole hyötyä?  Kyse on utilitarismista, joka on nurjamielinen mielikuvituksen kehittämiselle. Rousseauhan  ajatteli, että mielikuvitus on haitta, joka estää meitä tyytymään semaamme. ”Onnellinen on vain se, jonka tarpeet ja toiveet, eivät ulotu kauemmaksi kuin hänen kykynsä riittävät.”

Ruin kritisoi Rousseauta kahdesta asiasta: Tämä ei ymmärrä mielikuvituksen tuomaa rikkautta. (Sadut). Niin ikään hän suhtautuu liian järkiperäisesti (valistusmien kun on) siveellisiin  ja uskonnollisiin asioihin. Tästä huolimatta Rousseau on Ruinille  lapsenhengen, lapsen arvon todellinen puolustaja ja ritari.

Basedow
(2) Filantropistit

Kuten tiedämme, filantropistit halusivat tehdä hyvää. He perustivat köyhien lasten ja  löytölasten lastenkoteja ensin Saksaan.  Kerjäläisiä kerättiin pois kaduilta ja toreilta. Tavoitteena oli  hyödyllinen, onnellinen, isänmaallinen ihminen.

He uskoivat toisin kuin Rousseau, että  koulussakin voidaan opetus järjestää luonnollisella tavalla. "Ei paljon vaan halukkaasti! Ei paljoa vaan oikeassa järjestyksessä, helposta vaikeaan. Ei paljon vaan ainoastaan hyödyllistä!”

Opetuksen tuli perustua mahdollisimman paljon oppilaan omiin kokemuksiin ja havaintoihin. Lapsien kanssa ei kannattanut järkeillä. Kaiken oppimisen tuli tapahtua mieluistasti ja mielellään leikin muodossa. Opettajien tehtävä oli esittää asiat niin, että lapset halusivat ne oppia. Toisaalta  oppilailta vaadittiin luostarimaista ehdotonta tottelevaisuutta.

Kuri oli lempeää ja rangaistukset inhimillisiä: arvosanojen alentaminen,  epämieluisa työaika, kielto pitää koulun univormua,  huonearesti jne.  Oppilaille jaettiin  ansiopisteitä hyvästä käytöksestä ja edistymisestä. Jos sai riittävästi ansiopisteitä, sai parempaa ruokaa, kunniamerkin tai esim.  nimensä koulun kunniataululle.

Basedowin ja muiden filantropistien ajatuksia kritisoitiin kovasti omana aikanaan.  Ajatukselle, että  koulunkäynti lyödään leikiksi, naureskeltiin.  Tänään ajatellaan, ettei kaikki opiskelu  ehkä voi olla leikkiä, mutta ei sen piinaakaan tarvitse olla.

RUIN ei arvosta filantropisteja. Filantropistien järjestelmä osasi pitää  yllä  useilla ulkonaisilla keinoilla lasten intoa. Se oli hienostunutta Ruinin mukaan päivänpaistekasvatusta, keinotekoisia kasvatusopillisia toimenpiteitä, jotka  kyllä voivat tehdä lapsuuden onnelliseksi, mutta auttamattomasti ehtyvät ja pettävät elämän perin vakavassa todellisuudessa…

Oppilaita innostettiin Ruinin mukaan huomauttamalla alituisesti  sen hyötyä, mihin milloinkin ryhdyttiin. Niinikään  pidettiin esillä  sitä yhteiskunnallista arvoa, joka tietorikkaiden ja sivistyneiden oppilaiden osaksi oli tuleva. Lisäksi työtä alettiin höystää pelkillä huvituskeinoilla. Itse opetuskin
muutettiin leikiksi, huvittavaksi, vaihtelevaksi ajankuluksi, niin että lapset vaivannäköä suurestikaan tuntematta oppisivat, mitä opittava oli.  Aakkosista sommiteltiin sokerileivoksia, jotka lapsi sai popsia suuhunsa sanat oikein tavattuaan. Keinovalikkoon kuului kiihottavia arvonimituksiä, ansiotauluja ja  palkinnoilla (jokaiselle) höystettyjä kilpailuohjelmia.

Näin toimimalla pidettiin Ruinin mukaan onnellisuuden periaatteesta kiinni järjettömyyteen saakka - lapsen tulevaisuuden kustannuksella - "sillä lapsen elämä ei  voinut tulevaisuudessa jatkua  leikeissä ja iloissa… Tulevaisuudessa odotti työn täysi vakavuus ja ankara velvollisuudentäyttäminen, minka useinkin täytyi tapahtua kieltäymysten ja  vaivannäön kautta." Huolehtimalla (vain)  hetken vaatimuksista, rikottiin tulevaisuuden onnellisuutta vastaan. Näin kuljetaan petollista tietä  onnellisuuteen.

Ruinin kritiikin ytimessä on työnteon arvostuksen arvo (jonka huomaa vasta Pestalozzi). Ruinin mukaan filantropistinen keinot "voivat tuskin olla  omiansa kasvattamaan oikeasta työnhenkeä. Tarjolla oli suuri vaara, että  varttunut oppilas sittemmin, elämän alaston vakavuus  silmiensä edessä, seisoisi haluttomana, henkisesti veltostuneena, että maailma lapsuuden runsaan keinotekoisen päivänpaisteen jälkeen näyttäisi hänestä kaksinverroin kovalta ja kolkolta."

(3) Kant

1800-luvulle osui  Ruinin mukaan suuri käänteentekeva vallankumous. "Valistuksen ontto järkeily, itsensä jumaloiminen puhdistuu… isänmaan rakkaus herää, tarmo elpyy, velttoudelle, itsekkäälle pikkumaisuudelle jää yhä vähemmän tilaa."

Esiin nousee henkinen ensiluokan vallankumousmies, filosofinero Immanuel Kant, jonka
"ankara, ihanteellisuutta uhkuva siveysoppi tuomitsee edellisten vuosisatojen eudaimonismin ja velttouden, joka antaa velvollisuuden täyttämisenkin tapahtua  nautinnon tarkoituksessa." Jossa hyvää palvellaan vain kun siitä saa itse etua. Hän määrittelee onnellisuuden velvollisuuden kautta.
 ”Etsi omaa täydellisyyttäsi, toisen onnellisuutta."

Kant on velvollisuudentunnon apostoli. Nyt eettiseksi periaatteeksi kohoaa  jalostunut toiminnanhalu arvokkaampien, yleisempien päämäärien kuin oman minän hyvinvoinnin palveluksessa. Ja tähän tarvitaan kasvatusta.  Kant kirjoittaa ettei ”... ihmisen onnellisuutta millään muulla keinolla voida niin tehokkaasti edistää kuin kasvatuksen avulla.”

(4) Pestalozzi

Uusi (kantilainen)  aika vaatii uuden koulu.  Kohtalo varasi tehtävät J.H. Pestalozzille. Hän oli Kantin linjoilla. Hän ei ollut  kriittisen järjen nero mutta sydämen nero kyllä.

Oletan, että Ruin liittii Pestalozzin nerokkuuden oivallukseen liittää työ ja vaivannäkö onnellisuuteen.  Hänen aikuisiällä aloittamansa elämäntyö kohdistui -ei eliittin vaan - alemman yhteiskuntaluokan työtä tekevän elämään. Pestalozzi eli kerjäläisenä opettaaksen kerjäläisiä elämään ihmisinä. (hakattu patsaaseen Yverdonissa). Hänen työstään köyhien lasten parissa  sukeutui koko ihmiskunnan sivistystä tarkoittava  uudistusohjelma. Idea kansansivistyksestä.

Pestalozzin määritteli onnellisuuden omalla tavallaan. Työ (joka vaatii vaivannäköä) ei ole (vain) välttämätön päämäärään (onnellisuuteen) pääsyn keino.  Työ antaa mahdollisuuden oman voiman viljelemiseen. Se on hänen mukaansa onnellisuuden pääehto.

Kurjuuden syyksi Pestalozzi  löysi  voimien huonon hoidon.  Hän uskoi uinuviin voimiin niissä, jotka huokailevat kykenemättömyyttään omintakeisesti elättämään itseään.

Työtä tekemällä ihmisen voima kasvaa. Raskas ja kuluttava työ tulee siunaukseksi, kun  ihmisvoimat herätetään  käyttämällä niitä. Näin syntyi uusi kansansivistyksen periaate. Ihmisonnellisuus on  vaivantakaista arkipäiväaherrusta ja  ihmisyyttä. Ihmisonnellisuus edellyttä toimeliaisuutta, vaivannäköä.

Mutta ei mikä tahansa työ. Siksi työ on inhimillistettävä. Itse työn täytyy pukeutua inhimillisiin muotoihin,  jota kannattaa raitis voimainkehittäminen. Ihmisen on nähtävä, että hän työssä löytää itsensä, näkee oman kehittymisensä parhaat ehdot.  On kaksi ehtoa: (1) Työ ei saa nousta yli voimain.   Ihmistä ei auta kasvamaan työ, jonka vaatimukset käyvät yli voimain. (2) Se ei saa rikkoa pään, sydämen ja käden sopusointua,  ihmisvoimain harmoniaa.

Pestalozzi yhdistää kaksi asiaa: tarpeet tyydyttää aineelliset tarpeet sekä inhimillisyyden kukoistuksen ja ihanteelliset ilot.  Työn tulee antaa elintarpeet, mutta myös vaikuttaa sivistävästi ja antaa samalla tyydytystä onnellisuutta, joka aina seuraa yltyvää voimantuntemusta. Pestalozzi kohottaa  jokapäiväiset toimet sivistyskeinoiksi. Päämaaliksi tulee  inhimillisen kyvyn vähitellen tapahtuva kehittäminen elämän työnvaatimusten tasalle, kasvaminen, vaikeuksien voittaminen, joka sisäisesti tuntuu  terveytenä, rikkautena ja ilona.

”Korkeampi viisaus on ehdottomasti tämä: tee velvollisuutesi, suorita rehellisesti tehtäväsi, antaudu alttiisti siihen, palkkaan katsomatta — silloin olet myös saapa parhaimman persoonallisen hyvityksesi”.

Tämä elämäninto ja halu täyttää elämä  parhailla pyrkimyksillä edellyttää  rakkauden päivänpaistetta. (Rakkaus puuttui muuten  Rousseaulta).

(5) Fröbel

Seuraavan askeleen ottaa Friedrich Fröbel, joka pohtii  varhaisimman lapsuuden onnellisuutta.
Hän keksii lastentarhan, jossa lasta kehitetään järjestettyjen askareiden avulla, ja näin heidän toiminnanhalunsa ja luomisviettinsä pääsee täyteen kukoistukseen.

Fröbel sijoittaa toiminnanhalun tiedonhalun edelle ja näin hän raivaa tietä työkasvatukselle opetuksessa. Pestalozzi arvosti työtä, mutta piti sen erillään itse opetuksesta.  Hän  asetti havainnon sanan sijaan ja keskittyi käsitteiden selkeyteen.  Hän pauhasi verbalismia, onttoa sanasolinaa vastaan. Ilman havaintoa koulu oli iloton.

Fröbelin mukaan  havaintotoiminnassa oleva ihminen ei ole vielä täydä määrässä itsetoimiva, vaan enimmäkseen vastaanottava ja  esineistä riippuvainen. Lapsi ei ole tyytyväinen katselemiseen. Lapsi tuntee parhainta mielihyvää saadessaan muovailla, kokeilla, tarttua esineisiin- jopa purkaa niitä. Fröbel sijoittaa teon  ennen oppia.  Tuotteliaisuus on hänestä  ihmiselle alkuperäistä ja  onnen ehtoja. Lapsen kyvyn mukaista työtä ovat laulut, leikit ja runsaat työsarjat (Fröbelin palikat).  Niitä käyttämällä syntyy tervettä elämäniloa.



(6) Herbart

1800-luvun suuri oivallus - lähtökohtana Pestalozzin ja Fröbelin kunniakas luottamus ihmisluontoon- on Ruinin mukaan se , että ihmistaimi ei suinkaan ole luonnoltaan taipuvainen velttouteen ja laiskuuteen, "vaan että se työstä kyllä innostuu, kunhan tämä on voimainmukaista."

Fröbelin ajattelu koski  pienokaisia, ei koulua. Pestalozzikin keskittyi nuoriin lapsiin ja alkeisopetukseen. Ruinin mielestä Pestalozzi ja Fröbel jättävät kuitenkin  pulaan oppikoulun. "Sivistyskeinoja korkeimmalla kouluopetuksen tasolla on vaikeaa ottaa lapsen omasta  elämää säteilevästä ympäristöstä. Korkeimpien koulujen tulee ottaa huomioon historiallinen sivistysaarre. Aineet antavat opillisen luonteen. Aineisto avaa  lasten eteen tavallaan uuden maailman- koulun maailman."

Hän esittääkin polttavan kysymyksen: voidaanko lapsi saada siinäkin maailmassa  (siis koulun maailmassa)  kotiututmaan ja perehtymään, niin ettei ainostaan lapsen pää vaan myöskin sen sydän on mukana, toisin sanoen sen into, sen elävä harrastus. Sillä siitähän lapsen viihtymyskin lopullisesti riippuu  yhtä hyvin kuin  itse kouluopin tehoisuus. Työssä, jota haluttomasti suoritetaan, vaivannäkö tuntuu kaksinkertaiselta.

Nyt vastaukseksi nousee 1800-luvun suurin teoreetikko  J.F. Herbart.  Hän  korostaa kahta pääkohtaa: siveellisen luonnon kehittämistä ja onnellisuuden näkökantaa. Herbartin nerokas aate on Ruinin mukaan se, että  opetuksessakin on valmistettava sija sille voimain sopusoinnulle, joka Pestalozzin mielestä oli onnellisuudesta erottamaton, niittäin tiedon, tunteen ja toiminnan kolmisoinnulle.  
Vasta Herbartila tapaamme sen syventyneen ja  laajentuneen käsityksen opetuksesta, joka varmaankin koululle tulee pelastukseksi, koska uusiaikainen koulu ei olekkaan kodinkaltainen kasvatuslaitos, vaan miltei yksinomaan opetuslaitos.

Avain on käsite "monipuolinen harrastus". Uuden syvennetyn käsityksen mukaan opetuksen tulee tähdätä paljon kauemmaksi kuin pelkkään tietojen omaksumiseen…. siitä tulee koko ihmistä kehittävä, kasvattava opetus. "Pelkälle tiedolle tulee vastakaikua sydämen syvyyksistä, tunteen, mielihyvän vastakaikua ja samalla se  herättää arvokkaita… pyrkimyksiä - mikä kaikki sisältyy tuohon ylen hedelmälliseen prinsiippiin ”monipuolinen harrastus”- mikä  liittyy läheisesti lapsen onnellisuuteen.  Harrastuksesta onversova elämän onnellisuus, …onhan se sitä,  minkä avulla me kaikki muutamme ihmiskohtalon toiminnan ja uurastuksen iloksi, hän kirjoittaa. "Herbartin viitaaama tie on se, jolla koulu voi  toivoa voittavansa  nuorison puolelleen ja  pääsevänsä sen hyväntekijäksi".

Päämaali on   koulukasvatuksen terve kehitys,  nuorison viihtyminen, sen kaikinpuolinen hyvinvointi. Ruinin mukaan  Rousseaun jälkeen olemme edistyneet tällä tiellä; lapsen onnellisuus on epäilemättä löydettävissä. Mutta traditsioonit ovat sitkeitä, hän toteaa.   "Kaikki riippuu harrastuksesta." Ruin  antaa ohjeen:  kohdistakaamme ponnistuksemme siihen, että läpi koko opetuksen elävää harrastusta  herätämme ja viljelemme. Mutta älkäämme tarttuko pintapuolista harrastumista varten tilapäisiin ulkonaisiin keinoihin. Pelkkä luonteen kasvatus ei riitä, tarvitaan myös tietoa.

Ruin kirjoittaa, että siveellisen luonteen kehittäminen, jota  Herbart piti sivistystyön varsinaisena päämääränä, on liian rajoittunut. Avarammaksi päämääräksi hän asetti  ihmisen korkeimman hyvän: onnellisuuden, joka syntyy ennen muuta kodissa.

Äkäiset moitteet koulua kohtaan

Samoihin aikoihin esiin noussuta koulureformipuhetta (ns. uuden koulun liike oli syntymässä) Ruin kritisoi, erittyisesti Ellen Keytä. ”Kerrassaan omituista on, että tämä aikakausi, joka kaikin tavoin on suosinut koulun edistystä ja nähnyt sen sekä kvantitatiiviesti että kvalitatiivisesti kohoavan suurempaan kukoistukseen kuin koskaan ennen, ” löytää runsaita aiheita.. äkäisiin moitteisiin koulu kohtaan".

Miksi maailma  ei ole parempi?  Kasvatus ei siihen yksin pysty, Ruin kirjoittaa. Yhteiskunta on puutteita täynnä. Koulu on joukkokasvatusta tarkoittava laitos. Lapsen onnellisuus syntyy ensi kädessä kodeissa. Kodin aate on jäänyt syrjälle.  Kodin kasvatusoppi on ollut lamassa, ja se on jätetty melkein kokonaan vaille  tieteellistä valaisua.  

RUIN näkee kasvattajan työn altruisimina.  Kasvattajalla on velvollisuus luoda onnellisuutta ympärilleen. Tässä tärkeää on oikea silmämäärä: kasvavan sukupolven, tulevaisuuden ihmiskunnan tosi onnellisuus.


KIRJAILIJASTA

Waldemar Ruin (1857  – 1938 oli järjestyksessä neljäs suomalainen kasvatustieteen professori. Hän  toimi Helsingin kasvatus- ja opetusopin professorina vuodet 1888–1926. Ruin toi herbartilaisuuden Suomeen.

Sarja jatkuu

En ole tässä blogilastussa käsitellyt kouluviihtyyttä eksplisiittisesti. Jätän lukijalle oivaltamisen io niistä arvoista jotka ovat erilaisten tapojen välillä arvottaa viihtymistä.

Sarjan kolmannessa osassa esittelen teoreettisia näkemyksiä ja empiirisiä tuloksia kouluviihtyvyyden, motivaation  ja oppimistulosten välisestä yhteydestä.  Viimeisessa osassa  esitän  sitten kantani otsikon kysymykseen.

Ei kommentteja: