perjantaina, helmikuuta 12, 2016

NPDL goes Turku

AIKAINEN herätys tiedossa. Autoon klo 6.30 , ja Mersun tähti kohti Turkua.  Perillä pitäisi olla about 8.20.

TURKU on yksi niistä isoista kaupungeista, jotka ovat olleet alusta saakka  mukana tässä Fullanin johtamassa NPDL- hankkeessa. NPDL-kouluja on seitsemän. Porukkaa on siis jo koulutettu, ja nyt on vuorossa santsiannos.

Olemme rakentaneet Vesan kanssa noin viiden kalenteritunnin paketin, jonka pitäisi taas tuoda uskoa ja toivoa vanhan pääkaupunkimme pedagogiikkaan.

Päivitämme  päät taas siihen kiinni, mikä on NPDL-ajattelun ydin, miten se voisi näkyä ”itse kunkin luokkahuoneessa” ja mitä se taas olikaan  ’kansantajuisesti’ OPSin ja NPDL:n liitto.

PORUKKAA on about luokallinen, ja itse tilaisuus pidetään TriviumCityssä Lemminkäisentiellä.

NPDL- teema jatkuu ensi viikolla Tampereella. Vänkää.

torstaina, helmikuuta 11, 2016

Taas OPS-keikalle

HIENO päivä huomenna. Saan taas kerran sukeltaa uuden opsin syviin virtauksiin. Joka kerta oivaltaa uusia asioita.

KUTSU käy muuten jostain syystä jälleen Hämeenlinnan seudulle. Tuo seutu alkaa olla ihan "kotikenttääni". Olen saanut valmentaa hämeenlinnalais- koulujen rexejä ja opettajia tästä teemasta jo puolenkymmentä kertaa elokuusta alkaen. Tänään paikalle saapuu kahden koulun maikkoja.

OLEN nyt hionut arvioinnin dioja, erityisesti  käyttäytymisen arvioinnin osuutta. Aikaa on peräti 180 minuuttia, joten voimme ehtiä koko setin (132 diaa) läpi aina toimintakulttuurin katsastusta myöten. Perästä kuuluu, sanoi torvensoittaja.

TORVENSOITTAJA:

NASTA keikka. Ihmiset olivat iloisia ja aktiivisia. Mutta ei kolmessakaan tunnissa näytä tuota diamäärä. Joustin, ja keskityin erityisesti sparramaan metodien viisaaseen kehittelyyn. Paluumatka umpipimeässä ei ole kivaa.


maanantaina, helmikuuta 08, 2016

Terveisiä Lahdesta

Kuinka Kauppakadun lapsuudenkodin piha olikaan pienentynyt about 60
vuodessa. Porttikonkiinkin oli asennettu lukittu ovi. Onneksi kuvan sai
otettua naapuritontin takareunasta panoramalla.
KAKSI hienoa työpäivää takana Lahdessa, syntymä- kaupungissa.

Kun synnyin, Kauko ja Rauni asuivat Kivimaalla. Kun olin about kaksi,  silloin jo nelihenkinen perhe muutti keskustaan Kauppakadulle, josta vanhemmilla oli lyhyempi matka työpaikalleen.

Näyttelijän työ on iltatyötä, joten meillä oli usein nuoria tyttöjä hoitajina. Hyvin meni. Muistan, että vain kerran lähdimme Jonte-broidin kanssa huhuilemaan vanhempia kadulle. Hoitaja oli varmaan lähtenyt, kun olimme nukahtaneet.

Kauppakadun pihalla oli turvallista opetella pyörällä ajoa, ja muutenkin. Paitsi. Muistan hyvin, kuinka opin itse pukemaan. Irtisanottu työläinen nimittäin suuttui talossa asuvalle johtajalleen ja  halusi tappaa hänet. Johtaja ei tullutkaan pihalle, ja niinpä petetty mies räjäytti itsensä tuossa porttikongissa dynamiitilla. Pikku-Martti heräsi ja riensi paikalle. Sen verran hitaasti omatoiminen pukeutuminen kuitenkin sujui, että vain dynamiitin haju oli jäljellä. Ruumiin jäännökset oli ehditty siivota.

KUN olin 4-5 vuotta, vanhempani vaihtoivat työpaikkaa, ja muutimme Tampereelle. Ja sieltä kahden vuoden kuluttua Helsinkiin. Noin pienen pojan mieleen ei kauheasti muistoja Lahdesta jäänyt. Toki tunnistan yhä albumista kuvia. Mutta ei Lahti jäänyt elämästämme poismuutettuamme kokonaan pois. Meillä oli mökki Sysmässä, ja Lahden kautta sinne  ajettiin aina 1970-luvun puoliväliin saakka.

Lahti oli myös ensimmäisiä paikkoja, joissa keikkailin  opettajaksi valmistuttani luennoitsijana.  1980-luvun alussa hoidin pätkäpestejä Helsingin OKL:lla, ja koska tuolloin suunnittelin gradua sijaisopettajista, minut lähetettiin yliopiston edustajana neuvottelemaan  Lahden tutkimus- ja koulutuskeskukseen sijaisopettajakursseista.  Mukana projektissa oli mm. kurssitoverini Jorma J. Ahonen ja hänen Helena-vaimonsa. Nuo kurssit olivatkin upeita kokemuksia. Mutta se on toinen juttu. Pitkään koulutin  kaupunginteatterin tontilla mm. esteettisestä eheyttämisestä.

MYÖHEMMINKIN olen päässyt Lahteen puhumaan opettajille. Teemoina ovat olleet mm. opettajuuden muutos, tulevaisuuden koulu - ja nyt sitten tämä NPDL.

LAHTI vaikuttaa vireältä koulukaupungilta. Homekouluihin satsataan seuraavina vuosina massiivisesti. Mikäs ihme tuo  vireys on, kun koulutusta johtaa Lassi Kilponen ja  kahdessa koulussa on entisiä Auroran koulun maikkoja johtotehtävissä: Mirja-Riikka Kilponen vararexinä Kariston koululla   ja  Lotta Hagström rexinä Harjun koululla.

sunnuntaina, helmikuuta 07, 2016

Kielletään oppilailta kännykät! Vai?

Luostarikoulussa.
YSTÄVÄNI, rehtori Risto Rönnberg on kirjoittanut Keski-Suomalaiseen napakan  kirjoituksen, joka perustelee opettajan oikeuksia kieltää oppilailta kännyköiden käyttö koulussa. Tässä linkki kirjoitukseen.

MITÄ jos kuitenkin tarkastelisimme asiaa hieman yleisemmällä tasolla, eikä lainkaan kysymyksenä koulun tai oppilaan oikeuksista? Tai onko kännykkä hyvä vai paha keksintö. Otetaan vauhtia kouluinstituution historiasta.

NYKYISEN kaltaisen koulun aihio syntyi keskiajalla kirkon hallinnoimiin luostareihin ja tuomiokirkkoihin. Näissä kouluissa eristäydyttiin syntisestä maailmasta. Luostarin muurien sisällä voitiin varsin tarkkaan valvoa, mitä noviisit kokivat. Koko "oppimisympäristö" saatiin palvelemaan kristillistä kasvatusta, eikä negatiivisia myötä- tai vastakasvattajia ollut touhua haittaamassa.  Yksi ehto oli, että luostarissa asuttiin valvottuna, vuorokaudet ympäri. Koulu ei ollut "käymäkoulu", jossa oltiin vain muutama tunti.

VIELÄ 1900-luvun alussa  silloista koulua syytettiin  yleisesti elämälle vieraaksi. Opetuskieli ei ollut aina lasten äidinkieli. Opetettavat asiat olivat vieraita. Kanonisoitu opettaja puhui etukäteen moneen kertaan kontrolloitua tietoa totuutena, joka oli päntättävä päähän.  Koulurakennuskin oli luostarin ja kasarmin yhdistelmä.  Koulun pihalta ei saanut poistua.  Pyrkimys pedagogisoida koko lapsen elämä hallitsi myös sisäoppilaitoksissa.  Vanhemmat tapasivat lapsiaan vain loma-aikoina.

J.-J.- Rousseau oli tuonut pedagogiikkaan negatiivisen kasvatuksen käsitteen. Sillä tarkoitettiin lasten suojelua kasvulle vahingolliselta. Luostarikoulun perinnettä korostava koulu eli omaa elämäänsä omilla ehdoillaan ja säännöillään.

NEGATIIVISEN kasvatuksen vaihtoehto on positiivinen  kasvatus: Siis aineksien ja virikkeiden antaminen oppilaalle. Siis se mitä yleensä opetuksella tarkoitamme.

Saksalainen ulkoilmakoulu 1920- tai 1930-luvulta.
1900-luvun alussa ns. uuden koulun liike nousi vastustamaan wanhaa luostarikoulun perinnettä.
Yhä vähemmän lapsia suojeltiin kosketukselta maailmaan.  John Dewey vaati kouluja avautumaan oikeaan  elämään.  Celestin Freinet vei oppilaansa tutkimaan maatiloja jne. ja tekemään niistä lehtijuttuja.

Hurjimmat kokeilijat halusivat konkreetisti luopua koulurakennuksista ja viedä
oppilaat luontoon- kuten kuvan saksalaisessa ulkokoulussa.

Neuvostoliitossa Nadezda Krupskaja käynnisti "koulun kuolema"- hankeen, jossa oppilaat vietiin tehtaisiin oppimaan. Samassa maassa Anton Makarenko sijoitti koulunsa osaksi kolhoositoimintaa. Yhdysvalloissa kokeiltiin ns. Platoon-plania, jossa -koulutilapulan vuoksi- oppilaita opetettiin museoissa, urheilukentillä jne. Saksassa Kerschensteiner ehdotti, että opettajien tilalle ammattikouluihin palkattaisiin "oikeita" osaajia....

Suomessa edettiin varovaisemmin, mutta valittiin kuitenkin 1920-luvulla kansakoulun oppiainekeeksi kotiseutuoppi ja 1960-luvulla kansalaistaito. Molemmissa käsiteltiin ihan arjesta tuttuja asioita.

Kaikki kokeilut eivät suinkaan onnistuneet, jopa päinvastoin. Mutta kysymys oli herätetty. Onko koulu  elämän eteinen? Pitääkö koulussa lukea kirjaa vai "elämän kirjaa". Pitääkö koulussa laskea hyväksi muualla hankittu osaaminen? Onko läsnäolo pakollista? Pitäisikö tavan, jolla koulussa opitaan, muistuttaa tapaa, jolla muutoinkin elämässä opitaan? Huimapäät alkoivat puhua oppimisen kaikkiallisuudesta. Pitäisikö koulussa olla samat säännöt kuin muutoinkin yhteiskunnassa?....

KYSYMYS kännyköistä olisi  minusta syytä suhteuttaa tähän kysymysnippuun. Kännykät muuttavat tapaamme elää. Kaikki muutokset eivät ole hyväksi. Voidaanko koulussa toimia  toisella tavalla, kuin "oikeassa" maailmassa.  Kannattaako se sota? Voiko koulu vuonna 2016  eristää maailman kouluseinien ulkopuolelle? Vai olisiko meidän päinvastoin  avattava  vielä enemmän ovia ja ikkunoita maailmaan?

Olen sitä paitsi ollut mukana sadoissa kokouksissa ja koulutustilaisuuksissa, joissa niin rehtorit kuin opettajatkin karkailevat  itse läppäreillään virallisesta agendasta. Varmaan te muutkin.

YHDYN vahvasti Risto Rönnbergin näkemykseen, että koulu on ohjattua toimintaa, jota opettaja johtaa ja määrää. Kunpa yhä useampi meistä määräilisi fiksusti.

torstaina, helmikuuta 04, 2016

NPDL goes Lahti

HYVÄÄ huomenta, Suomi.  Kello alkaa olla niin paljon, että NPDL goes Lahti.

OLEMME laatineet Äyräksen Vesan kanssa uudistetun NPDL-koulutuspaketin, jota pääsevät kanssamme kokeilemaan ensimmäisenä Lahteen kokoontuneet  about 40 kehittäjärexiä  Lahdesta, Heinolasta, Hämeenlinnasta, Kouvolasta ja Lappeenrannasta.

Ohjelma on niin uusi, että etukäteen jaettu paperi menee uusiksi:-)
Toiminnallisuutta lisätään entisestään. Läpikäytäviä asioita fokusoidaan. Ja aitoja, merkityksellisiä  ongelmia ratkaistaan yhdessä tutkimalla ja yhteistä uutta tietoa rakentamalla.

NYT eikun autoon ja menoksi.

keskiviikkona, helmikuuta 03, 2016

Koulutusihmeen paradoksit. Osa 4: Syventyvä koulu

HANNU Simolan teoksen (2015) "Koulutuksen paradoksit. Esseitä suomalaisesta koulutuspolitiikasta"  esittely tässä blogissa  päättyy loppunousuun: Simolan omaan koulun tulevaisuuskuvaan. Sillä on komea nimi Syventyvä koulu. Mutta ennen sen esittelyä, hieman koulutuspolitiikasta.

GERM ja SPAM

Simola on koulutuspolitiikan tutkija, ja tätäkin teosta voi lukea vahvana, mutta tieteelliseen näyttöön perustuvana kritiikkinä maailman koulutuspoliittista päävirtaa GERMiä (Global Education Reform Movement) kohtaan. Pasi Sahlbergin mukaan tämän koulujen markkinoihin, kilpailuun ja tiukkaan testaamiseen perustuvan ohjelman toteuttaminen ei johda luovuuden, joustavuuden ja riskinottokyvyn kasvattamisen, vaan sen sijaan se näytäisi väistämättä johtavan opetuksen ja oppimisen tiukkenemiseen, valvontaan, arviointiin ja mittaamiseen, mistä tuloksena voi hänen mielestään olla vain opettajien ja oppilaiden näköalan kaventuminen, ahdistus ja kilpailu. Tämä on hänen mukaansa turmiollista kansalliselle kilpailukyvylle.

GERMIIN liittyy ns. erinomaisuuden eetos. Kaikkkien olisi pyrittävä olemaan parhaita. Koulujen halutaan erikoistuvan. Monet koulut pyrkivätkin jonkinlaisiksi huippuyksiköiksi. Kansainvälisissä tutkimuksissa on kuitenkin löydetty hyvin vähän näyttöä, että  tällä eetoksella olisi myönteisiä vaikutuksia. Sen sijaan kielteisten sivuvaikutusten lista on  pitkä. Sillä on  toivottomuutta,  kapinointia, ihmissuhteiden rikkoutumista ja  loppuunpalamista.  Paha kyllä: pahiten vaurioituvat ne opettajat, jotka suhtautuvat työhönsä vakavimmin.

Yksi kirjan paradokseista onkin, että suomalainen koulutuspolitiikka ei ole liittynyt tuohon valtavirtaan. Simola kuva suomalaista linjaa itse ideoimallaan kirjainyhdistelmällä: SPAM (Suomalainen  Perusopetuksen Arvioinnin  Malli). Siinä Simola näkee neljä tekijää: 1). ei koulukohtaisia julkisia rankinglistoja, 2). ei kansallisia oppisaavutusten testauksia vaan otospohjaisia temaattisia tutkimuksia,  3). ei kontrolloivaa, ei sanktioivaa eikä allokoivaa arviointia vaan kehittävää arviointia ja 4). arviointitieto tuotetaan ensisijaisesti kansallisen ja kuntatason viranomaisille, kouluille ja opettajille – kansalaisille, oppilaille ja heidän huoltajilleen vain toissijaisesti.

MUTTA paineita jatkuvaan muutokseen kokevat myös suomalaisopettajat. Teoksen  mukaan koulutus ei tule milloinkaan lunastamaan antamiaan lupauksia. Ylätaso maalailee  suuria päämääriä ja tavoitteita, joiden toteutuminen on rationaalisen toimintamme ulottumattomissa koulun todellisuudessa.

Opettajat voivat tässä tilanteessa säilyttää arvokkuuteensa arjen hyveillä, hetkeen tarttumalla ja ymmärtämällä  konkreettiset olosuhteet. Opettajien on viime kädessä itse ratkaistava, millä keinoin heidän oma koulunsa olisi hyvä tai parempi paikka opiskella ja kasvaa – niin opettajille itselleen kuin oppilaillekin. Tilanteessa, jossa ilma on sakeanaan hyviä neuvoja, uljaita visioita ja korkeita profiileja saattaa tuntua siltä, että on tärkeämpää esiintyä hyvänä kouluna ja saada aikaan hyvän koulun vaikutelma kuin olla hyvä koulu todellisuudessa. Ristiriitaisuuden, epävarmuuden ja hallitsemattomuuden keskellä opettaja on kuitenkin aito moraalinen subjekti: päätösvalta ammatillisen todellisuuden rakentamiseen on viime kädessä hänen.

SIMOLA neuvookin opettajia:   Ottakaa uudistukset hypoteeseina, ehdotuksina ja keskustelu­aloitteina, joista teette oman tulkintanne: mitä se merkitsee teidän koulunne kohdalla.  Ymmärtäkää tavoitteet suunnistusta auttavina tähtisikermi­nä, pikemminkin suuntaa-antavina kuin täsmällisinä, mitattavina ja saavutettavina.

Riittävän hyvä syventymisen koulu 

SIMOLA vierastaa tuloksellisuutta ja erinomaisuutta korostavaa puhetta, jossa vain paras riittää. Hän hahmottelee vaihtoehtoa, jonka sytyttäjänä on ollut Sakari Saukkosen idea (ks. lopussa viite).  Riittävän hyvässä koulussa on aikaa syventyä ja  muutakin kuin oppitunteja.  Koulussa tulisi voida  syventyä asioihin niin, että oppilaat saisivat onnistumisen kokemuksia.

Riittävän hyvä, syventymisen koulu olisi vaihtoehto erinomaisuuden, tehokkuuden ja tuloksellisuuden eetokselle. Syventymisen koulussa paneudutaan harvempiin, mutta keskeisiin, olennaisiin kysymyksiin, hitaasti ja  monipuolisesti. Koulupäivää on rauhoitettava. Ehkä vain puolet päivästä pitäisi käyttää varsinaiseen muodolliseen opetukseen. Oppisisällöt tulisi valita niiden yhteiskunnallisen merkityksen, syvällisyyden ja  ja oppilaslähtöisen mielekkyyden perusteella.

Toinen puoli kouluajasta voitaisiin käyttää projekteihin, jotka auttaisivat jokaista oppilasta kokemaan onnistumisen elämyksiä ja löytämään omia kiinnostuksen ja vahvuuden alueitaan. Opettajan tulisi olla valmentaja, joka olisi oppilaitten puolella ja opettaisi elämässä pärjäämisen kannalta olennaisia tietoja ja taitoja.

Simola on varma, että lapset kaipaavat  mahdollisuutta hiljentyä ja syventyä yhdessä kavereidensa kanssa uskottavan, lapsille omistautuvan, asiansa osaavan ja luotettavan aikuisen johdolla. Koulussa tarvitaan aikuisen lasta arvostavaa auktoriteettia ja jäsennettyä, rakenteeltaan suunniteltua opetusta, Lapsia  pitää rakastaa sen verran, ettei heitä  jätetä heitteille keksimään pyörää uudelleen.

Riittävän hyvä syventymisen koulu voi toimia kunnolla vain yhteisönä. Koulu kokoaa  erilaisista taustoista tulevat lapset ja nuoret yhteen ja ohjaa heidät ymmärtämään, kuuntelemaan ja arvostamaan toisiaan.

VIITE
Saukkonen, Sakari (1999) Myöhäismodernin uusvanha koulu. Kasvatus 30:2, 185–188.


tiistaina, helmikuuta 02, 2016

Koulutusihmeen paradoksit. Osa 3: Oppilaan uusi rooli

JATKAN tässä lastussa Hannu Simolan "Koulutuksen paradoksit" -teoksen repostelua. Nyt teemaksi otan oppilaan muuttuvan rooli.

Oppilaan uusi rooli
Oppilaan rooli - on aina sidoksissa opettajan rooliin. Niin kauan kun koulu oli pääasiassa kansan lasten koulu, oppilaita käsiteltiin joukkona. Kuten edellisessä lastussa Simolaa siteerasin, opettajan rooli on muuttunut arvovaltaisessa  koulupuheessa massojen opettajasta yksilötyöntekijäksi.

Samalla oppilaan rooli on irrottautunut  massasta yksilöksi, jolla on ominaisuuksia ja jopa omia toiveita.  Oppilaasta puhutaan yksilönä ensimmäisen kerran vuoden 1952 kansakoulun opetussuunnitelmassa, mutta   kansakunta käveli tuolloin vielä hänen ylitseen. Vahvemmin yksilö nousi  esiin vuoden 1970 POPSissa, ja asema voimistui entisestään 1980-/90-lukujen taitteessa,  jolloin silloinen pääministeri Harri Holkeri sanoitti tasa-arvoa  "mahdollisuudeksi  saada lahjojaan vastaavaa koulutusta ”. Vuoden 1994 perusteissa oppilaille luvattiin   oikeus yksilöllisiin opiskeluohjelmiin. (Rumasti niistä puhuttiin kiihdytys- ja hidastuskaistoina).  Irtiottoa perinteisestä koulunpidosta kuvaa sekin, että oppilaan nimike vaihdettiin. Hänestä  tehtiin koulupuheessa oppija.

Simolan mukaan peruskoulu on antanut  huiman lupauksen: koulu vastaa jokaisen oppilaan yksilöllisiin oppimisedellytyksiin ja tarpeisiin. Joukkojen koulu on muuttunut  papereissa yksilölliseksi oppimisympäristöksi. Ei ihme, että vanhemmatkin ovat tulleet vaativimmiksi.

Tämä edellyttää, että opettajan tulee  tuntea jokainen oppilaansa. Hän tarvitsee  perinpohjaiset tiedot  jokaisesta oppilasyksilöstä, jotta voisi luoda optimaaliset oppimismahdollisuudet sekä suunnitella oppimisympäristön ja opiskeluohjelman kunkin oppijan yksilöllisten tarpeiden ja edellytysten mukaan. Tämä taas edellyttää tunkeutumista oppilaan persoonaan. Opettajien kuvaillaan  koulupuheessa  kohtaavan jokaisen oppilaan yksilönä. Käytännössä se on mahdotonta.

NO todellisuus koulun arjessa on  toinen. Mm. jo edellisessä lastussa siteeratussa Nigel Norrisin (1996) johtaman tutkijaryhmän raportissa kerrottiin, että edistyneissäkin kouluissa oppilaat seuraasivat kirjan tekstiä rivi riviltä opettajan määräämään tahtiin. He näkivät pulpettiriveittäin oppilaita tekemässä samoja asioita samalla tavalla, oli kyseessä sitten kuvaamataito, matematiikka tai maantieto.  Simola ei esittele tuloksia pettyneenä. Ehkä mallimme, jossa opettaja on holhoava auktoriteetti, oppilas tekee opettajan antamat tehtävät  ja oppitunnit ovat selkeästi struktuoituja, onkin laadukas? Se toimii niin  kauan, kuin opettaja ja oppilas hyväksyvät tämän roolijaon. Radiohaastattelussa Simola  korosti, että menestyvissä kouluissa opettaja on omaksunut aikuisen roolin.  Samalla hän muistutti, että tilanne muuttuu, jos oppilaat eivät enää suostu heille annettuun rooliin ja tyydy puimaan nyrkkiään taskussa.

Simola on vakuuttunut siitä, että lapset kaipaavat nyt nimenomaan mahdollisuutta hiljentyä ja syventyä yhdessä kavereidensa kanssa ja uskottavan, lapsille omistautuvan, asiansa osaavan ja luotettavan aikuisen johdolla. Tarvitaan aikuisen auktoriteettia ja jäsennettyä opetusta, jossa on suunniteltu rakenne. Lapsia ei pidä  jättää heitteille keksimään pyörää uudelleen.

Mutta tästä syventymisen koulun ideasta enemmän seuraavassa blogilastussa.